tiistai 16. syyskuuta 2014

Onnellisuutta





Huomasin jotain outoa muutama päivä sitten.. Olin unohtanut blogin! Tuli jotenkin tosi iloinen ja vapautunut olo :D Ei se tarkoita sitä, ettenkö tykkäisi tätä kirjoittaa vaan sitä, etten enää oo samallatavoin kiinni tässä. Heidi kertoi joskus unohtaneensa bloginsa olemassaolon ja olin aivan hämmentynyt siitä, kuinka se voi edes olla mahdollista. No, nytpä on tämäkin asia sitten todettu. Olin puoli viikkoa koiran kanssa Oulussa, keskityin näkemään kavereita ja näyttämään ihmisten lisäksi koiralle kaikkea kivaa, joten ihmekään kun blogi hävisi mielestä kuin tuhka tuuleen..



Kattokaa kuin toinen on kasvanu! <3__<3

Mussa on kyllä heränny niin joku äidinvaisto tän hauvan suhteen. Ei sitä vaan voi tajuta miten rakas toinen voi olla jo nyt! Mulla on sitä hirveä ikävä ku oon edes joitain tunteja pois ja mietin vaan silloinkin mitä se tekee.. Käsken aina kaikkia laittamaan videota videon perään ku oon muualla, haha :D Tää on aivan älyttömän rauhallinen autossa, nukkuu vaan kokoajan. Hauskaa miten reissussa se nukkui kokoajan mun kassin päällä ja autoonki rauhottu takapenkille yksin heti ku sai mun huivin sinne. Pidemmän jkl-oulu matkan ja saman toisinpäin se vaan nukkui, nukkui ja nukkui. Kyllä se jonkin verran nukkuu jaloissa, mutta kokoajan se ois kiipeämässä syliin.. Syliin päästyä alkaa pikku tuhina kuulua aina jo jonkun minuutin päästä :'D Välistä se vaihtaa vähän asentoa, mutta ei yleensä edes nouse istumaan tai seisomaankaan vaan ryömien vähän kierähtää ja jatkaa unia. Musta on kans maailman hellyyttävintä miten se lattialla ollessaan nojaa penkkiin ja tuijottaa mua sekä sylissä ollessaan se saattaa nostaa pään mun rinnalle ja siitä hetken tuijotella mua ja sitten nukahtaa siihen.. Isikin hymyili tälle pikkuselle koko matkan ja jossain vaiheessa totesi, että mahtaa olla hienoa kun on noin tärkeä jollekin :'') Auton jalkatilaankin se (meinaan kokoajan kirjoittaa "tää" kun tää koira nukkuu tässä jaloissa, mutta pysyn nyt tuossa alkuperäisessä muodossa...) nukahti heti kun laitoin mun takin sinne minimaalisena myttynä. Nuuhkasi ja otti sen tyynyksi päänsä alle.

Rockysta on muuten ihan hulluna kuvia, mutta en oo vielä ehtiny käyä niitä läpi niin joudutte vielä oottamaan..



Ruoka on aina ollu mulle jotenki tosi iso juttu. Sellanen vähän niinku joillekin koirille, että tätä elämää eletään melkeen ku ruuan vuoksi :D Mutta siis ruoka on vaan aina ollu niin pirun hyvää ja oon aina tykänny syyä niin paljon ja se on vaan ollu yks isoimmista nautinnoista tässä elämässä. Aika pitkälti tämän ihmeellisen väsymyksen vuoksi en oo treenannu monen moneen kuukauteen. Kunnolla viimeksi keväällä. Ei väsyneenä vaan tule mieleen lähteä rasittamaan itseään yhtään enempää kun perus arkikin tuntuu jo siltä, että on iloinen kun sitä jaksaa ja saa hoidettua hommat. Ja mulle liikunta on aina ollut tavallaan "vapaaehtoista" vaikken koskaan oo kauaa pysynytkään pois kun on kroppa ja mieli kaivannut rasitetta. Nyt kuitenkaan kroppa eikä mieli jaksa ja siinä se. Tosi monesti joku kysyy miten pidän yllä mun treenimotivaatiota ja mun vastaus siihen on yksinkertaisesti se, että treenaan kun siltä tuntuu enkä tee siitä pakkopullaa. Eikai silloin oo ihmekään jos motivaatio meinaa horjua.. Tietenkin asia on eri ihmisillä, joilla se liikunnanriemu ja muu vastaava ei tule itsestään eikä urheilu oo tavallaan sellainen elämiseen kuuluva oletus..

Mutta se ruoka! Tämän väsymyksen aikana oon kauhukseni huomannu sen, ettei ruoka oikein maistu enää. Syön kyllä ihan normaalisti, mutta en samalla tavoin siitä nauttiakseni kuin ennen. Nykyisin mulla ei monestikaan tee mieli edes herkkuja??? WHAAT. No mutta kerrottakoon se, että syön niitä silti :D Mutta. Se ärsyttää vaan enemmän ku ei niitä oikeestaan tee ees mieli ja sitten syö kuitenkin... Monesti kyllä tekis mieli jotain hyvää, mutta ei oo käytännössä kuitenkaan sit olemassa mitään mitä tekis mieli ja alan soveltaan jotain ihan omia sekotuksia ja uusia reseptejä.. Tarkennetaan vielä se, ettei se syöminen ärsytä vaan se turha yritys. Vähän niinku kävis hulluna lenkillä ja söis terveellisesti, mutta ei vaan laihtuis. Mulla on sama ongelma, mutta herkuttelun kanssa. Right.

Tätä on kuitenki kestäny yli pari kuukautta, ettei oo vaan sellainen puolen viikon vaihe, jollaisia mulla aina välillä tulee. Ärsyttävää, haluan jatkaa ruuasta nauttimista!!! Taidankin yrittää illalla korjata tilannetta ja tehdä nutellalättyjä... 




Mää niin tykkään tällaisesta alkusyksystä! Siihen asti on ihanaa kun pärjää ilman talvitakkia. Sitten alkaa vähän viha-rakkaussuhde talven kanssa. Muuten mää tykkäisin kyllä talvesta ja kauniista valkoisesta luonnosta, mutta oon vaan niin tajuton vilukissa, että palelen ihan kokoajan ja suurimman osan ajasta ku oon sisälläkin.. Muhun vaan iskee pihalla aina sellainen ydinkylmyys vaikka vaatetta ois kuinka paljon, eikä edes sauna onnistu viemään sitä kylmyyttä silloin. Nytkin oulu-jkl välillä laitoin penkinlämmittimen täysille alkumatkasta ja perillä täällä huomasin sen olevan edelleen päällä, enkä ollu edes huomannu sitä :D

Ps. Äsken kirjottelin tosta ruoka-asiasta ja nyt liedellä muhii voi-fariinisokeriseos. Aattelin laittaa siihen kaurahiutaleita ja syyä varmaan sellasenaan sitten :D:D Tehtiin meinaa eilen omena-kaurapaistosta ja se voi-fariinisokeri-kaurahiutalemössö oli niin jumalaisen hyväääää. Dippasin omenaa pelkkään voi-fariiniseokseen ja se on varmaan sit ens herkkua. Sopivasti raikasta, mutta silti niin makeaa. Fariinisokeri on muutenkin aivan ultimaattisen hyvää.

Pss. Tää on nyt valmista - lisäsin joukkoon ananasta ja syön vaniljajäätelön kans. IHAN LIIAN HYVÄÄÄ!!


Henkilökohtaisesti oon sitä mieltä, että mielummin syyä kunnon överit kerralla pienestä määrästä ku syyä kilo jotain vähän terveellisempää kun se ei oikeasti auta yhtään siihen sokerihimoon. Tällä on myös hyvä perustella aina itelle tätä syömistä ;-) Nyt tuon annoksen jälkeen ei tee enää mieli mitään makeeta ja päätin just vaihtaa nutellalätyt dippivihanneksiin!

Liisille kiitos ekoista kuvista!


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Totuuksia



Mun mielestä ihmissuhteet ja parisuhteet on kummallisia. Joskus on jonkun kanssa ja pitkään kuvittelee, ettei voisi elää ilman toista ja sitten joidenkin vuosien päästä saattaa jo olla jonkun toisen kanssa samanlaisin ajatuksin. Tai hetkessä tuntee todella vahvaa sielunsisaruutta jotakuta kohtaan ja kertoo hänelle vaikka suurimmat salaisuutensa, mutta vuoden parin päästä häntä vain tervehtii kadulla vastaantullessa. Enkä siis tarkoita näitä omina kokemuksina vaan maailmanmenona yleisesti. Musta tää on jotenkin äärimmäisen pöllästyttävää ja monet kerrat oon jonkun kanssakin pohdiskellut näitä. Miten muka tunteet ja ajatukset ja kaikki voi muuttua niin paljon ja miksi niitä silti pitää niin absoluuttisina totuuksina silloin niin tuntiessaan?



Kaikki aina sanoo, että elämä rajottuu hirveästi kun on koira eikä sitten enää voi tehdä mitään, mutta mää oon nyt koiran kanssa kuukaudessa nähnyt oikeasti kymmenen kertaa enemmän kavereita ja vieraillut paikoissa kuin muuten tämän vuoden puolella..



Rakastan pukeutua kunnolla ja koota mieleisiä asuja, mutta en vaan jaksa olla niissä. En osaa käyttää korvakoruja. Enkä juuri mitään muitakaan koruja.. Vai kuinka monesti ootte nähneet mulla jotain? ;)


En oo käytännössä treenannut ollenkaan neljään kuukauteen - muutamaa lenkkiä noin pitkänä aikana ei lasketa. Mun kroppa oli aika kiva omasta mielestä ja nyt peilistä näkyy hoikempi, mutta samalla paljon löysempi kroppa. Yksikin päivä tässä lähettelin snapchatissa kavereille kuvia mun makkaroista, eli oon täysin sujut asian kanssa. Ehkä jopa jotenkin huvittunut? Okei ei mulla nyt mitään oikeita makkaroita oo - tiiätte niitä ku istuu tai housut puristaa, mutta ennen näky edes vähän vatsalihaksia ja nyt ne on kadonneet kuin tuhka tuuleen ja onhan se vähän harmi. Toisaalta ihan sama! Kiva sitten joskus taas alkaa treenaamaan kun tietää tulosta tulevan aina tauon jälkeen.


En tykkää oikeestaan mistään alkoholijuomasta. En tajua sitä, kuinka niin monella tekee mieli sitä saunakaljaa tai siideriä tai ihan muuten vaan tissutella tai nauttia juomista. Phtyi. Oulun 1barin mansikka ivanov on ainoa, joka mun tähänastisessa elämässä on ollu aidosti hyvän makunen alkoholijuoma. Mulle on vitsailtu sellaisesta alkoholiongelmasta kun kaikki juomat vanhenee kaappiin ja se mahtaa olla myös mun diagnoosi.


Oon nyt ehkä vuoden parin aikana pikkuhiljaa kehittänyt itseeni jonkin ihmeellisen jutun, jota pidän puolustusrefleksinä. Jos mulle meinaa tulla paha mieli jostain asiasta niin käännän kyseisen asian sellaiseksi, ettei sillä ole mulle mitään väliä. Tottakai tiedän miten asian oikea laita on, mutta saan "kylmetettyä" itseni melko hyvin, että pystyn aikalailla välttämään sitä pahaa mieltä ja kääntämään sen enemmän välinpitämättömyydeksi. Kai mulla on joskus ollut niin monesti paha mieli, että se on vaan nyt riittänyt.. En kuitenkaan yhtään tykkää tästä muutoksesta itsessäni, mutta ei tää oo myöskään asia, jonka tekisin ihan tietoisesti vaikka tiedostankin sen. Se välinpitämättömyys vaan valtaa mut aikalailla heti sen pahanmielenfiiliksen jälkeen.. Pöh.


Kuvituksina koneelle unohtuneita räpsyjä, kiitos Senja ja Heidi!


torstai 4. syyskuuta 2014

Monaco

Nyt hypätään kauniiseen Monacoon! Lyhyesti kerrottuna niin paljon kalliita autoja, että 'tavalliset' avoauto bemarit sun muut näytti tylsän arkisilta. Älyttömän pieni ja tiivis paikka - oli hassua katsella kun asutus loppui rinteille suorana viivana. Raha. Raha jotenkin hehkui koko paikasta, vaikka en osaakaan sanoa mitään konkreettista juttua. Sininen vesi, veneet ja vaaleat rakennukset, ne kolme käytännössä muodostavat tuon koko paikan.. Annetaan kuvien puhua puolestaan :)






















































Siinä se aikalailla, tuosta oikealta alkaakin jo se rantakatu ja vesi :D Laitan alle yhdisettynä pari kuvaa jos vähän ottaisitte jotain selkoa..











Sanotaanko näin, että Monaco oli mielenkiintoinen kokemus! Ehdottomasti käymisen arvoinen, vaikka emme ehtineetkään käydä siellä varsinaisella rikkaalla seudulla, mutta oli tuolla muuallakin sitä nähtävissä jo ihan riittävästi ;) Se tiiviys oli jotenkin tosi hämmentävää. Tavallaan se oli kuin jokin pikkukylä, mutta silti jotain ihan päinvastaista. Mulle itselleni paikasta kertoo paljon se, kuinka 'asuttava' paikka on. Esimerkiksi Rooma on ei-asuttava paikka kun se tuntuu niin satumaailmalta kaikkine huikeine nähtävyyksineen. Tässä paikassa oli jotain samanlaista vaikkakin ihan eri tavalla. Cannes oli musta taas jotenkin tosi kotoisa ja siellä voisi kuvitella asustavansa. Pariisi ja Barcelona ovat myös hyviä esimerkkejä asuttavista paikoista. Ei tämä siis leimaa jotain paikkaa huonoksi, ei ollenkaan, se on vaan joku sellainen mun henkilökohtainen fiba. Joku muu taas saattaa tuntea olonsa tosi kotoisaksi niissä paikoissa, joissa mulla on sellainen olo kuin kävelisin elokuvalavasteissa :D

Onko teistä kuin moni käyny Monacossa? Vielä on muuten Nizza ja Cannes käymättä läpi!